Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Kulttuuri

Minä itse – tai ehkä ei sittenkään 

Olen hymyillen lukenut Ranskassa asuvan Helena Liikasen Chez Helena -blogia. (Löytyy täältä ja nykyisin myös kolumnina Hesarista). Helena on asunut jo vuosia Ranskassa mutta ulkosuomalaisia yhdistävät monet kulttuuriset arjen teemat. Eräässä kirjoituksessaan Helena pohtii suomalaisten luterilaista suorittamista, missä ”kaikki tuntuvat juoksevan maratoneja. Tai hiihtävän päiväkausia (…) tai purjehtivan pakkasessakin.” Itsekin tunnistan itsessäni ”pitää kävellä reippaasti” -mentaliteetin, ja kautta harmaan kiven suoriutumisen, itse tietenkin. 

Sama mentaliteetti näkyy perhe-elämän oravanpyörässä, jossa juostaan tukka putkella töiden ja päiväkodin väliä ja tunnetaan loputonta riittämättömyyttä. Varmaan kaikki ruuhkavuosissa luovivat allekirjoittavat tämän.  

Täällä kotiapulaisten, draivereiden ja lastenhoitajien luvatussa massa hyväosaisen ihmisen hötkyily joka suuntaan herättää pitkiä kummastuneita katseita. Lapsiaan aamuvarhaisella (itse) kouluun hoputtava suomalaiskaveri kertoi huvittuneena paikallisesta naapuriperheestä. Heillä kotiapulainen pakkaa aamulla auton valmiiksi, laittaa lapset kyytiin ja avaa lopuksi kuskin oven, jotta perheen äiti pääsee istahtamaan autoon ja hurauttamaan kohti koulua lapsia viemään.  Sampsan oppilas kertoi, että perheellä on käytössään kuusi autonkuljettajaa. Puuttuvat eväät laitetaan lastenhoitajan unohduksen piikkiin. Minulta on kyselty usein, että todellako, kolme lasta muttei nannyä! 

Suomalaisena antautuminen muiden ihmisten passattavaksi on turkasen vaikeaa. Satunnaisen siivousavun palkkaaminen aiheutti jo epämukavuuden tunteita. Pojat ovat päässeet paikallisille tavoille, koska ovat useasti ilmoittaneet haluavansa ”sellaisen nannyn”. ”Se on sellainen kiva auttaja”, kertoi Nooa. 

Poikien toive toteutui, sillä arabiankurssille päästäkseni oli löydettävä kurssin ajaksi lastenhoitaja. Etsinnän jälkeen lapsista huolehtimaan löytyi ihana brasilialainen Angie, jonka huomaan lapset jättää ilman huolia. Ja voi sitä vapauden tunnetta, kun hurauttaa ulos autotallista, yksin! 

Vaikka luokkayhteiskuntaan ei varmaan totu koskaan, ja esim. ajatus meillä asuvasta kotiapulaisesta (yleistä täällä) olisi  todella vieras, toivon vievän täältä aikanaan Suomeen avun pyytämisen (ja ostamisen) tavan. Kaikkea ei tarvitse jaksaa ja pystyä itse ja ehkä välillä voi vähän lonniakin kaiken ripeyden vastapainoksi. Siis otetaan luterilaiset välillä iisisti! 

Mainokset

Tekijä:

Viisihenkinen perheemme asuu expatien ja arabien Dohassa, jossa sade on lämpöä eksoottisempaa. Löydät blogin ja yhteystiedot Facebookista nimellä qatarinauringonalla.

4 vastausta artikkeliin “Minä itse – tai ehkä ei sittenkään 

  1. Kyllä ympäröivä kulttuuri aina kouluttaa, ihan huomaamattakin. Älykkäitä ihmisiä entistä fiksumpaan suuntaan. 😘

  2. Kyllä ympäröivä kulttuuri aina kouluttaa, ihan huomaamattakin. Älykkäitä ihmisiä entistä fiksumpaan suuntaan. 😘

  3. Oon itse miettinyt täällä oravanpyörässä just tuota, että mistä tämä loputon tarve suorittaa kumpuaa? Paitsi että luterilainen etiikka on sisäänkoodattu, on tää ehkä joku naisten ylisukupolvinen trauma jota toistamme. Tai sit mä vaan oon tosi pohjalaanen ”ei tartte auttaa” -mentaliteetillani 😂
    Sit kun tuutte käymään Suomessa, mennään hyvällä omalla tunnolla terdelle lekottelemaan (Helsingissä melkein kevät, kevyttoppatakilla tarkenee)!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s