Kategoria(t): Siirtotyöläiset

Ikävistä asioista 

Olen pantannut ikävistä asioista kirjoittamista. Osin en ole tiennyt mistä aloittaa, osin oma kuva ikävyyden tasosta on ollut muodostumatta. 

Jo tänne lähtiessä oli selvää, että Qatarin yhteiskuntaan, politiikkaan ja tapaan hoitaa asioita liittyy paljon epäkohtia. Sampsalle todettiin työhaastattelussa lakonisesti: ”Qatarissa on valtavaa eriarvoisuutta ja selkeä luokkayhteiskunta. Jos ei sitä kestä, ei kannata lähteä.”

Luokkayhteiskunnassa näkyy kolme tasoa. Ylimpänä ovat pientä vähemmistöä edustavat qatarit, sitten koulutetut, mukavaa elämää viettävät työn perässä tulevat expatit. Lopuksi tulee hyvin vaihtelevassa asemassa oleva muiden työläisten joukko.  

Suomessakin on uutisoitu työntekijöiden oikeuksien rikkomuksista Qatarin tuleviin jalkapallon MM-kilpailuihin liittyen. Stadionien ja muiden rakennushankkeiden, muun muassa metron, rakentajat tulevat pääasiassa Intiasta, Pakistanista, Nepalista, ja Bangladeshista paiskimaan hommia 6-7 päivänä viikossa. Siivoojat, lastenhoitajat ja monien palveluammattien edustajat tulevat Filippiineiltä työn perässä tyypillisesti kahden vuoden sopimuksilla. 

Ongelmia on paljon. Rakennusalan työolot tällaisessa tukalan kuumuuden ja hiekkapölyn maassa ovat hurjat ja turvallisuusvarustus saattaa puuttua kokonaan. Kauhukseni olen tajunnut, että hierarkiassa pahnanpohjimmaisten rakennusmiesten normaali asunto on parakkikylä keskellä aavikkoa. Niitä jopa mainostetaan sanomalehdessä! Parakkikyliä on enemmän ja vähemmän huonoja. Kävin hyväntekeväisyyshankkeen mukana eräässä syksyllä, ja se oli surkea paikka keskellä aavikkoa. Miehet kertovat palkkojen olevan myöhässä ja kyselivät lääkärin perään, kun oikeutta käyttää 10 km päässä olevaa lääkäriasemaa ei ole. Omalla rahalla lähtiessä maksaisi itse kalliit maksut ja menettää päivän palkan. Ja kun ne palkatkin ovat saamatta. 

Amnestyn mukaan moni siirtotyöläinen kuolee yleiseen uupumiseen huonon ravinnon ja kovan elämän rasittamana. Hyvin tyypillistä monessa ammatissa näyttää olevan 12 tuntinen työpäivä, ja viikossa on yleensä yksi vapaapäivä, jos sitäkään. Talomme vartijat, siivoojat ja huoltomiehet, sinänsä siistin sisätyön tekijät,  kertovat asuvansa yhteismajoituksissa kaukana, noin tunnin bussimatkan päässä. Yhteiskuljetukset hakevat ja vievät työntekijät päivittäin ja mahdollisuus omaan vapauteen on kortilla. Passit on jo otettu työnanatajan taskuun ja kun maasta poistumiseen tarvitaan työnantajan lupa, on elämä todella ahtaalla ja mahdollisuudet hyväksikäyttöön läsnä. 

Olen kuullut monia surullisia tarinoita: siivoojan palkka on huonompi kun sopimuksessa on luvattu, rakennusmiesten yleiskunto huono kun lääkäriin ei pääse. Lastenhoitajalla ei ole yhtään vapaapäivää ja silmä mustana.  

Suuttuneena ja surullisena haluaisi auttaa, mutta miten? Monet tekevät sen epävirallisia reittejä, hyväntekeväisyyttä ja reiluja tippejä harjoittamalla. Käsittääkseni valitukset virallisille tahoille kaikuvat usein kuuroille korville tai johtavat vain valittajan potkuihin ja karkoitukseen. Paljon joutuu myös miettimään, mikä on kohtuullista, hyvää tai kotioloja parempaa missäkin maassa ja miten luokkayhteiskuntaan pitäisi hyvinvointi-Suomessa kasvaneen suhtautua. 

Yritän edelleen muodostaa kuvaa siitä, mikä valtion virallinen suhtautuminen näihin epäkohtiin on. Meille on korostettu varovaisuutta kritiikissä. Työluvan menetyksen tai karkoituksen pelossa kannattaa kuulema pitää suuta soukemmalla. Sananvapauden puute on vielä oma ikävyytensä. Ehkä siitä lisää seuraavassa osassa.

Mainokset

Tekijä:

Viisihenkinen perheemme asuu expatien ja arabien Dohassa, jossa sade on lämpöä eksoottisempaa. Löydät blogin ja yhteystiedot Facebookista nimellä qatarinauringonalla.

3 vastausta artikkeliin “Ikävistä asioista 

  1. On ollut työkiireitä niin, ettei ole ehtinyt kommentoida > varsin hyvin tiedät, mistä kiireistä puhun… =)

    Mutta naapurimaassa UAE:ssa pohtivat silloin vuosi sitten, miten turvaisivat paikallisten yritysten toiminnan tulevaisuudessa, kun syntyperäiset ovat niin laiskoja (eli niin hyvintoimeentulevia), ettei heitä kiinnosta a) opiskelu b) työnteko. Ja kun ei opiskelu kiinnosta, yrityksiin palkataan expatteja tekemään johtavat päätökset — ja siis kolmansista maista sitten ne raavaan työn tekijät. Kaiken kukkuraksi yrityksillä oli vielä lain vaatima edellytys työllistää syntyperäisiä jopa 20 % henkilöstöstään. (Toivottavasti muistini palvelee yksityiskohdissa oikein.)

    1. Juuri näin. Naapurimaissa on sama qatarisaatio/ omanisaatio menossa mutta kaikissa maissa ilmeisesti samat ongelmat. Miksi tehdä töitä, muita kun johtamista, kun ”kansalaispalkka” ja muu vauraus takaa mukavan elämän. Naiset sentään kouluttautuvat miehiä enemmän ja ovat myös innokkaampia työntekoon, pointsit siitä!

    2. Ja muistan kyllä me kiireet, ne ei hevillä unohdu 🙂 Mutta pikkulinnut lauloi että sä olit merten takana. Matkaraporttia odotellessa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s