Kategoria(t): Kulttuuri, Liikenne

Mulla on isompi auto kun sulla!

…naureskelee ihan varmasti tuo meidän uusi autopaikkanaapuri. Meidän suomalaisittain suuri Toyota Prado on muuttunut pieneksi tämän jättiläisen ilmestyttyä naapuriruutuun. Qatarissa autojen koot menevät: normaali, tosi iso, jättisuuri ja valtava. ”Tavallisenkokoisen” suomalaisen henkilöauton sijaan liikenteen normi on valkoinen katumaasturi. Erilaisia lava-autohirvityksiäkin näkee paljon. Bensankulutuksesta en ala edes puhumaan. ”Oi, meillä on tällainen pikkuinen auto” oli lapsen kommentti, kun Suomessa odottanut (perhe)Avensiksemme kaivettiin lomalla käyttöön.

Liikenteessä kulttuurieroja riittää. Perheet ja autot ovat suuria mutta turvaistuimet harvinaisia. Takapenkillä on täyttä eivätkä lapset mitenkään kiinni. He seisovat takapenkin jalkatilassa, poukkoilevat pitkin autoa tai roikkuvat vanhempien välissä puoliksi etupenkillä. Hitaammin liikennevirrassa ajavan sylissä voi nähdä pienen apukuskin tulevia taitoja harjoittelemassa. Toisten autojen kuvaaminen on käsittääkseni laitonta, joten hurjimmat esimerkit ovat jääneet ikuistamatta.

Suomalaisesta ”selkä menosuuntaan turvaistuimessa ylioppilaaksi saakka” liikennekulttuurista tulevalle tämä on melko hurjaa. Autoilla ajetaan kovaa ja kaupunkialueella normaali tilannenopeus on 70-100 kilometriä tunnissa. Ilahduttavan lisänä liikenteessä ovat jo kaukaa valoja vilkuttelevat kaaharit, joiden alta tulisi ehtiä pois.

Milä on tarinan opetus? Suomessa olin hyvinkin ympäristövalveutunut julkisen liikenteen käyttäjä, joka käytti autoa lähinnä Helsingin ulkopuolella. Oman auton valinnassa vaikutti merkittävästi sen päästölukema. Täällä ympäristöperiaatteet on myyty ja turvallisuuden takia neuvoni kaikille on: hanki iso auto. Iso, vielä isompi tai se jättiläinen niin kun naapurilla. Silloin ehdit alta pois.

Mainokset
Kategoria(t): Asuminen, Expat-elämä

Takaisin Dohaan – ja Messilään

Palasin eilen 1,5kk Suomiloman jälkeen takaisin kuumaakin kuumempaan Dohaan. Ei tarvitse saunaa kun tuuli tekee löylyt omasta takaa! Onneksi on ilmastointi, töitä ja muutakin miettimistä.

Mieheni, Hollolan poika, löysi keväällä kivan compoundin eli asuinalueen perheelleen, mistä muualta kun Messilästä! Ihastuimme keskikaupungin kupeessa sijaitsevaan vehreään Al Messilan compoundiin niin paljon, että varasimme sieltä talon ja teimme päätöksen muuttaa pois Pearlistä ja kerrostalosta.

Qatarissa asutaan tyypillisesti joko kerrostalossa, itsenäisessä omakotitalossa tai ”compoundissa” eli osana asuinaluetta tai aidattua lähiötä, jossa on usein yhteinen uima-allas ja esim. urheilukenttiä. Al Messilassa on yhteiset uima-altaat, leikkipuistot, tennis-ja koriskentät, kuntosali ja ”clubhouse”, jossa voi vaikka järjestää juhlia. Meille juuri nämä fasiliteetit ja perheystävällinen tunnelma ratkaisivat muuttopäätöksen. Ihana ja glamöröösi Pearlin saaristo on haikea jättää taa mutta uskomme, että lapsille compound tuo lisää elintilaa ja tekemistä.

Vuokrausmatkan varrella riitti erinäisiä käänteitä, emmekä lopulta nähneet tulevaa taloamme ennen vuokrasopimuksen allekirjoitusta lainkaan. Jännittynein mielin menin sitä tänään katsomaan, mutta sain huokaista helpotuksesta. Valoisa, toimiva talo ja dohalaisittain valtava etu-ja takapiha ovat juuri sitä mitä haimme.

Orpona ilman perhettä Qatarissa seuraavat pari viikkoa olevalle äidille muuton valmistelu on tervetullut lisäprojekti. Mielenkiinnolla odotamme, mitä compound-elämä tuo tullessaan. Saavatko lapset kaipaamaansa lisätekemistä? Kuinka lähelle suomalaista lähiömeininkiä aavikolla voi päästä? Syyskuun alussa lisää tunnelmia.

Kategoria(t): Expat-elämä

Suomessa on ihmisen hyvä olla

Voi Suomi kun täällä on helppo olla. Sauna ja Pirkka-tuotteet. Järvi ja pelastusliivit. Sininen ja valkoinen taivas, jollaista ei ikinä koskaan näe Dohassa. Kohtelias ABC:n myyjä, joka ei kaada kahvia muttei pokkuroikaan. Kahvin voi ottaa tuolta lehtitelineen vierestä, ole hyvä.

Puistot ja takapihoilta alkavat metsät, Sofian löytämät ”hämähäkit” eli hyönteiset. Lapsia ilahduttava sade ja ne ulkovaatteiden vuoret.

Ukko, mummit, vaari ja mummu. Ystävät rakkaat.

Mutta miksi kaikki ovat samannäköisiä! Yllätin itseni tuijottamasta Vierumäen ABC:n ainoaa mustaa miestä. Oli niin erikoisen erilainen. Lahden Prismassa hymyilin tsemppihymyä huivi päässä ostoksia tekevälle musliminaisille. Hyvin sä vedät, hang in there! Tuskin on helppo rasti. Omassa lähipiiristä lähdettiin epäillen ulkomaalaiselle lääkärille. Meidän lapsi huutaa keinussa Mama ushte, anna vauhtia! Japania on Dohassa opettanut koulukaveri. Lapset eivät huivinaista kaupassa huomaa.

Sinisten taivaan kanssa vuorottelevat harmaat päivät ja taustalla on loputon metsä. ”Eihän täällä ole mitään maisemia, pelkkiä puita!” latasi nelivuotias jo lentokentältä tullessa. Mitä ne maisemat sitten ovat?

Syksyllä maisema on taas beige ja taivaalta porottaa loputon aurinko. Molempi parempi?

Kategoria(t): Expat-elämä

Lapsen ikävä on expat-elämän rankin paikka

Äidin sydämestä irtosi palanen kun seitsenvuotiaan posket kastuivat kyynelistä. Taas oli yhden kaverin kanssa oli sanottu heippa ja näkemiin. Kevään aikana paras kaveri koulusta muutti toiseen maahan, nyt tärkeät naapurin lapset lähtivät takaisin Suomeen. Koska Qatar on muutaman vuoden sykleillä toimivan expat-elämän tyyppitapaus, seuraavien lähtijöiden aika koittaa pian. En ole uskaltanut kertoa lapsille kuinka moni kaveri muuttaa pian pois Qatarista. Vietämme itsekin pitkän kesän Suomessa, joten syksyyn mennessä he ehtivät unohtua. Ja uusia kavereita saa aina. Eikö niin? Uskonko itsekään?

Meitä on siunattu sosiaalisilla, mukautuvilla lapsilla, jotka tuntuvat nauttivan elämästä kotimaan ulkopuolella vanhempiensa tavoin. Kavereita on lukuisista kansallisuuksista ja puheissa vilisevät luontevasti japanilainen, kenialainen ja egyptiläinen kaveri. Pienimmälle elämän suuret kokemukset hänen puheidensa perusteella ovat olleet koirien rapsuttaminen ja kissan ruokkiminen (eläinten maalla tai kansallisuudella ei merkitystä). Dohassa elämää on helpottanut tiivis Suomi-yhteisö, jonka kanssa ollaan tavattu paljonkin, ja suomalaispohjainen Qatar Finland International School (QFI School), jossa isä opettaa ja valtaosa suomalaisista lapsista käy koulua vanhemman lapsemme tavoin (noin 30/ 750 oppilaasta). Opettajaperheenä olemme tiiviisti osa QFI Schoolin suurta perhettä ja lapset tuntevat kaikki opettajat perheineen vähintään nimeltä.

Mutta vaihtuvuus on kova. Monella työn luonne vaatii, että maata vaihdetaan tasaisin väliajoin. Toisaalta (Qatarin) maan tapa on se, että irtisanominen saattaa tulla puskan takaa. Kaikille aavikon elämä ei näyttäydy niin autuisana, ja pari vuoden jälkeen on aika karistaa hiekat jaloista.

”Pienille lapsille merkitsevää on äiti ja isä”, yrittää rationaalinen puoliso lohduttaa. Toistaiseksi lapset todella ovat sopeutuneet, ja tarpeeksi pieninä löytäneet turvan meistä ja muista läheisistä, vakaista ihmisistä liikoja ihmettelemättä. Sen takia pienen ihmisen kyyneleet tekivät niin pahaa. Nytkö se mukautuvuus alkaa rikkoutua, ja ensimmäinen kapina nousta?

Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Kulttuuri, Ramadan

Ihmeellinen (mutta turkasen myöhäinen) Ramadan

Ramadan on ihmeellistä aikaa. Normaali elämä menee kuukaudeksi tauolle ja korvaantuu yökukkumisella. Kirjoitin siitä jo viime vuonnakin, postaus täällä. Lääkäriajan olisin saanut kello 00:40 ja autokorjaamon ovella sai kolkutella iltapäivällä neljältä turhaan, sehän aukeaa tietysti vasta iltaseitsemältä ja on auki yökahteen. Turhautunut asiakas ei päässyt edes kotimatkalle lohtukahville ja pullalle, sillä kahvilat ja ravintolat ovat auringonlaskuun saakka kiinni.

Lasten leikkipuistot ovat auki yli puolenyön, iloitaan paikallislehden otsikossa. Kävipä tuuri! Meidän lapset harmi vaan pistävät edelleen päänsä tyynyyn iltakahdeksalta. Koulussa ja töissä on lyhennetyt päivät mutta silti kouluun on noustava yhdeksäksi.

Laajalti vietettyä paastoa kunnioittaen me ei-muslimitkaan emme syö julkisesti. Kaupasta saa ruokaa, kotonaan saa kukin tehdä mitä haluaa ja monien liikkeiden aukioloaikoja on viime vuosina höllennetty, mutta muutamia hotelleja lukuun ottamatta ravintolaruuasta on turha haaveilla ennen iltaa. Töissä amerikkalaisyliopistolla on rakennettu aularuokalan ympärille ei-muslimien ruokailua varten seinämät. ”Ramadan-boksi” on koristeltu kauniiksi ja minusta aika hyvä tapa hoitaa ruokailu.

Tässä työpaikan sohvaryhmä Majlis, jossa voi rikkoa auringonlaskun aikaan paaston taatelilla ja vedellä, ja taustalla ruokailuun tarkoitettu ”Ramadan-boksi”. 

Ramadan on myöhäisen lisäksi kuivaa aikaa. Kaupungin ainoa viinakauppa on laittanut kuukaudeksi oven säppiin eikä edes hotelleista saa alkoholia. Ilmeisen tarkkaan tätä kieltoa valvotaan ja tapoja kunnioitetaan. Mies on menossa viikonloppuna kalaan, ja venevuokraamosta oltiin erikseen soitettu perään ja kerrottu suomalaisasiakkaille, ettei kalastusoluita sitten saa tuoda.  Kalamiesten ei auta kun ottaa taatelit ja jugurtti mukaan ja rikkoa paasto auringonlaskun koittaessa perinteisesti niillä.

Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Georgetownin yliopisto, Työ ja koulu

Valmistujaiskaapuja ja jesuiittaperinteita aavikon amerikkalaisyliopistolla

Viime viikolla työviikkoni kuului jesuiittamessu, erilaisia juhlaviittoja ja todellista juhlahulinaa. Sain kokea ensimmäistä kertaa amerikkalaisen yliopiston valmistujaiset oheistilaisuuksineen ja niissa olikin ihmeteltävää. Perinteikkäällä Georgetownin yliopistolla valmistujaisperinteet kumpuavat yliopiston katolilaisesta taustasta ja ulottuvat 1700-luvulle. Pääsin seuraamaan muslimimaassa sangen odottamattomia tapahtumia, kuten valmistujaispäivän aamuna pidettyä jesuiittamessua, jota pitamään lensi yliopiston pappi Jenkkilästä. Vuonna 1789 perustettu Georgetownin yliopisto on USA:n vanhin katolinen yliopisto ja jesuiittatausta kuuluu puheissa myös täällä muslimimaassa.

Valmistujaisia valmisteltiin hartiavoimin viikkokausia, ja pari päivää ennen itse koitosta Qatariin lensi Washingon DC:n pääkampukselta ”Chief Marshall”, seremoniamestari, joka on ollut järjestämässä valmistujaisia useita vuosikymmeniä. Muista tehtävistä eläköityneen herran työhön kuului valvoa, etta me tapahtumajärjestäjät teemme kaiken tarkkojen perinteiden ja tilaisuuden arvokkuuden mukaisesti. Hän myös kaitsi isällisesti valmistuvia opiskelijoita, nostatti tunnelmaa ja piti tiukasti aikataulusta kiinni.

Valmistujaisviikon alla opiskelijat saivat heidän mittojensa mukaan tehdyn mustan kaavun, siihen kuuluvan kaulan ymparille jäävän keltaisen hupun ja valmistujaishatun. Osalle yliopiston opetushenkilöstöstä etsittiin varastosta oppiarvon mukainen kaapu. Suurimmalla oli oma kaapu valmiina tai matkalaukussa mukana. Opin, etta kandin, maisterin ja tohtorin kaavut erottaa toisistaan hihojen muodosta tai koristelusta. Työyhteisössäni ainakin filippiiniläinen, kanadalainen ja britti kertoivat heilla olleen valmistujaisissaan samankaltaiset juhlakaavut. Missä me suomalaiset oltiin kun tällaisia perinteitä jaettiin?

Valmistujaispäivänä viidentoista maan lippusaattueen perässä, orkesterin soittaessa marssi kaavutettujen ihmisten juhlajoukko, joka istutettiin tarkasti määrätyille paikoille lavalle. Seremoniaa johti Washingtonista varta vasten saapunut yliopiston presidentti eli rehtoria vastaava. Yliopiston sihteeri luki otteen 1700-luvulta peraisin olevan perustamiskirjasta. Perinteen mukaisesti seremonia alkoi ja loppui rukouksella. Qatarissa asia oli ratkaistu niin, etta alussa luettiin koraania, lopussa rukoiltiin kristinuskon Jumalaa. Helppoa!

Lopussa sentään rentouduttiin, syotiin juhlavastaanotolla cocktailpaloja ja kilisteltiin (alkoholittomia) laseja. Jo edellisiltana pidetyillä valmistuvien illallisilla juhlapuhuja kiteytti olennaisen. Kun ollaan kaukana kotoa, yhteenkuuluvuus kasvaa tiiviiksi ja uudesta yhteisosta kasvaa toinen perhe. Tuota perhettä nyt juhlittiin.

Lopuksi video, jossa itse Chief Marshall johdattaa joukkojaan kohti valmistumista.

Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Qatar

Elämää rakennustyömaalla

Ennen Dohaan muuttoa ajattelin että maailma, tai ainakin kaupungit, olevat pitkälti valmiita. Euroopassa kaupungit on rakennettu jo kauan ennen meidän aikojamme ja uudisrakentaminen rajoittuu tietyille alueille. En osannut ajatella millaiselle rakennustyömaalle muuttaisimme.

Qatar oli vielä 1900-luvun alussa köyhä helmenkalastajien maa ja brittien protektoraatti. 1950-luvulla pääkaupunki Dohan asukasluku oli 14 000. Vuonna 1940 löydettiin Dukhanista ensimmäinen öljylähde, ja 1970-luvun alussa valtavat pohjoisen maakaasuvarat. Qatar itsenäistyi syyskuussa 1971.

1980-luvun alussa otetussa kuvassa Dohan nykyinen liikekeskusta West Bay näytti tältä, ja etualalla oleva, 1983 rakennettu Sheraton-hotelli oli kaupungin korkein rakennus.

Ja tilanne 2010-luvulla. Sheraton-hotelli etualalla vasemmalla.

Vuonna 2001 Qatarissa asui 299 300 ihmistä ja kymmenen vuotta myöhemmin jo 800 000. Muutoksen vauhtia kuvaa hyvin seuraava vertailu vuosilta 2006 ja 2016:

Asuinpaikkamme, 15 000 asukkaan Pearl Qatar –saaristo, rakennettiin tyhjästä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana läheiselle valtatielle aukesi valtava autotunnelien ja uusien liittymien verkosto, jonka rakentamista emme olleet tajunneetkaan. Tämä kuvastaa rakentamisen ja poikkeusjärjestelyjen määrää. Muutos on käsillä, tässä ja nyt.

Kaupunkirakenteeltaan valmiimmille alueilla rakennetaan parhaillaan metroa, mikä sekoittaa liikenteen sielläkin. Tähtäimenä suurimmille rakennushankkeille on vuosi 2022, jolloin joukkuettain miehiä tulee tänne pelaamaan jalkapalloa ja kymmenet tuhannet turistit ihmettelevät, kun kisaolutta niin vaan saakaan. (Mitenköhän muuten siitä selviävät?)

Joka tapauksessa minua kiinnostaa, miltä kaupunki silloin näyttää. Rakentamisen vauhti ei näytä hidastumisen merkkejä, Seuraavat pilvenpiirtäjät nousevat jo ihan kotikulmille ja Dohan kylkeen nousevan puolen miljoonan ihmisen kaupungin Lusail Cityn valot kajastavat vastarannalla. Alla sen vaatimattomia suunnitelmia havainnekuvissa.