Kategoria(t): Expat-elämä

Lapsen ikävä on expat-elämän rankin paikka

Äidin sydämestä irtosi palanen kun seitsenvuotiaan posket kastuivat kyynelistä. Taas oli yhden kaverin kanssa oli sanottu heippa ja näkemiin. Kevään aikana paras kaveri koulusta muutti toiseen maahan, nyt tärkeät naapurin lapset lähtivät takaisin Suomeen. Koska Qatar on muutaman vuoden sykleillä toimivan expat-elämän tyyppitapaus, seuraavien lähtijöiden aika koittaa pian. En ole uskaltanut kertoa lapsille kuinka moni kaveri muuttaa pian pois Qatarista. Vietämme itsekin pitkän kesän Suomessa, joten syksyyn mennessä he ehtivät unohtua. Ja uusia kavereita saa aina. Eikö niin? Uskonko itsekään?

Meitä on siunattu sosiaalisilla, mukautuvilla lapsilla, jotka tuntuvat nauttivan elämästä kotimaan ulkopuolella vanhempiensa tavoin. Kavereita on lukuisista kansallisuuksista ja puheissa vilisevät luontevasti japanilainen, kenialainen ja egyptiläinen kaveri. Pienimmälle elämän suuret kokemukset hänen puheidensa perusteella ovat olleet koirien rapsuttaminen ja kissan ruokkiminen (eläinten maalla tai kansallisuudella ei merkitystä). Dohassa elämää on helpottanut tiivis Suomi-yhteisö, jonka kanssa ollaan tavattu paljonkin, ja suomalaispohjainen Qatar Finland International School (QFI School), jossa isä opettaa ja valtaosa suomalaisista lapsista käy koulua vanhemman lapsemme tavoin (noin 30/ 750 oppilaasta). Opettajaperheenä olemme tiiviisti osa QFI Schoolin suurta perhettä ja lapset tuntevat kaikki opettajat perheineen vähintään nimeltä.

Mutta vaihtuvuus on kova. Monella työn luonne vaatii, että maata vaihdetaan tasaisin väliajoin. Toisaalta (Qatarin) maan tapa on se, että irtisanominen saattaa tulla puskan takaa. Kaikille aavikon elämä ei näyttäydy niin autuisana, ja pari vuoden jälkeen on aika karistaa hiekat jaloista.

”Pienille lapsille merkitsevää on äiti ja isä”, yrittää rationaalinen puoliso lohduttaa. Toistaiseksi lapset todella ovat sopeutuneet, ja tarpeeksi pieninä löytäneet turvan meistä ja muista läheisistä, vakaista ihmisistä liikoja ihmettelemättä. Sen takia pienen ihmisen kyyneleet tekivät niin pahaa. Nytkö se mukautuvuus alkaa rikkoutua, ja ensimmäinen kapina nousta?

Mainokset
Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Kulttuuri, Ramadan

Ihmeellinen (mutta turkasen myöhäinen) Ramadan

Ramadan on ihmeellistä aikaa. Normaali elämä menee kuukaudeksi tauolle ja korvaantuu yökukkumisella. Kirjoitin siitä jo viime vuonnakin, postaus täällä. Lääkäriajan olisin saanut kello 00:40 ja autokorjaamon ovella sai kolkutella iltapäivällä neljältä turhaan, sehän aukeaa tietysti vasta iltaseitsemältä ja on auki yökahteen. Turhautunut asiakas ei päässyt edes kotimatkalle lohtukahville ja pullalle, sillä kahvilat ja ravintolat ovat auringonlaskuun saakka kiinni.

Lasten leikkipuistot ovat auki yli puolenyön, iloitaan paikallislehden otsikossa. Kävipä tuuri! Meidän lapset harmi vaan pistävät edelleen päänsä tyynyyn iltakahdeksalta. Koulussa ja töissä on lyhennetyt päivät mutta silti kouluun on noustava yhdeksäksi.

Laajalti vietettyä paastoa kunnioittaen me ei-muslimitkaan emme syö julkisesti. Kaupasta saa ruokaa, kotonaan saa kukin tehdä mitä haluaa ja monien liikkeiden aukioloaikoja on viime vuosina höllennetty, mutta muutamia hotelleja lukuun ottamatta ravintolaruuasta on turha haaveilla ennen iltaa. Töissä amerikkalaisyliopistolla on rakennettu aularuokalan ympärille ei-muslimien ruokailua varten seinämät. ”Ramadan-boksi” on koristeltu kauniiksi ja minusta aika hyvä tapa hoitaa ruokailu.

Tässä työpaikan sohvaryhmä Majlis, jossa voi rikkoa auringonlaskun aikaan paaston taatelilla ja vedellä, ja taustalla ruokailuun tarkoitettu ”Ramadan-boksi”. 

Ramadan on myöhäisen lisäksi kuivaa aikaa. Kaupungin ainoa viinakauppa on laittanut kuukaudeksi oven säppiin eikä edes hotelleista saa alkoholia. Ilmeisen tarkkaan tätä kieltoa valvotaan ja tapoja kunnioitetaan. Mies on menossa viikonloppuna kalaan, ja venevuokraamosta oltiin erikseen soitettu perään ja kerrottu suomalaisasiakkaille, ettei kalastusoluita sitten saa tuoda.  Kalamiesten ei auta kun ottaa taatelit ja jugurtti mukaan ja rikkoa paasto auringonlaskun koittaessa perinteisesti niillä.

Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Georgetownin yliopisto, Työ ja koulu

Valmistujaiskaapuja ja jesuiittaperinteita aavikon amerikkalaisyliopistolla

Viime viikolla työviikkoni kuului jesuiittamessu, erilaisia juhlaviittoja ja todellista juhlahulinaa. Sain kokea ensimmäistä kertaa amerikkalaisen yliopiston valmistujaiset oheistilaisuuksineen ja niissa olikin ihmeteltävää. Perinteikkäällä Georgetownin yliopistolla valmistujaisperinteet kumpuavat yliopiston katolilaisesta taustasta ja ulottuvat 1700-luvulle. Pääsin seuraamaan muslimimaassa sangen odottamattomia tapahtumia, kuten valmistujaispäivän aamuna pidettyä jesuiittamessua, jota pitamään lensi yliopiston pappi Jenkkilästä. Vuonna 1789 perustettu Georgetownin yliopisto on USA:n vanhin katolinen yliopisto ja jesuiittatausta kuuluu puheissa myös täällä muslimimaassa.

Valmistujaisia valmisteltiin hartiavoimin viikkokausia, ja pari päivää ennen itse koitosta Qatariin lensi Washingon DC:n pääkampukselta ”Chief Marshall”, seremoniamestari, joka on ollut järjestämässä valmistujaisia useita vuosikymmeniä. Muista tehtävistä eläköityneen herran työhön kuului valvoa, etta me tapahtumajärjestäjät teemme kaiken tarkkojen perinteiden ja tilaisuuden arvokkuuden mukaisesti. Hän myös kaitsi isällisesti valmistuvia opiskelijoita, nostatti tunnelmaa ja piti tiukasti aikataulusta kiinni.

Valmistujaisviikon alla opiskelijat saivat heidän mittojensa mukaan tehdyn mustan kaavun, siihen kuuluvan kaulan ymparille jäävän keltaisen hupun ja valmistujaishatun. Osalle yliopiston opetushenkilöstöstä etsittiin varastosta oppiarvon mukainen kaapu. Suurimmalla oli oma kaapu valmiina tai matkalaukussa mukana. Opin, etta kandin, maisterin ja tohtorin kaavut erottaa toisistaan hihojen muodosta tai koristelusta. Työyhteisössäni ainakin filippiiniläinen, kanadalainen ja britti kertoivat heilla olleen valmistujaisissaan samankaltaiset juhlakaavut. Missä me suomalaiset oltiin kun tällaisia perinteitä jaettiin?

Valmistujaispäivänä viidentoista maan lippusaattueen perässä, orkesterin soittaessa marssi kaavutettujen ihmisten juhlajoukko, joka istutettiin tarkasti määrätyille paikoille lavalle. Seremoniaa johti Washingtonista varta vasten saapunut yliopiston presidentti eli rehtoria vastaava. Yliopiston sihteeri luki otteen 1700-luvulta peraisin olevan perustamiskirjasta. Perinteen mukaisesti seremonia alkoi ja loppui rukouksella. Qatarissa asia oli ratkaistu niin, etta alussa luettiin koraania, lopussa rukoiltiin kristinuskon Jumalaa. Helppoa!

Lopussa sentään rentouduttiin, syotiin juhlavastaanotolla cocktailpaloja ja kilisteltiin (alkoholittomia) laseja. Jo edellisiltana pidetyillä valmistuvien illallisilla juhlapuhuja kiteytti olennaisen. Kun ollaan kaukana kotoa, yhteenkuuluvuus kasvaa tiiviiksi ja uudesta yhteisosta kasvaa toinen perhe. Tuota perhettä nyt juhlittiin.

Lopuksi video, jossa itse Chief Marshall johdattaa joukkojaan kohti valmistumista.

Kategoria(t): Arkea ja juhlaa, Qatar

Elämää rakennustyömaalla

Ennen Dohaan muuttoa ajattelin että maailma, tai ainakin kaupungit, olevat pitkälti valmiita. Euroopassa kaupungit on rakennettu jo kauan ennen meidän aikojamme ja uudisrakentaminen rajoittuu tietyille alueille. En osannut ajatella millaiselle rakennustyömaalle muuttaisimme.

Qatar oli vielä 1900-luvun alussa köyhä helmenkalastajien maa ja brittien protektoraatti. 1950-luvulla pääkaupunki Dohan asukasluku oli 14 000. Vuonna 1940 löydettiin Dukhanista ensimmäinen öljylähde, ja 1970-luvun alussa valtavat pohjoisen maakaasuvarat. Qatar itsenäistyi syyskuussa 1971.

1980-luvun alussa otetussa kuvassa Dohan nykyinen liikekeskusta West Bay näytti tältä, ja etualalla oleva, 1983 rakennettu Sheraton-hotelli oli kaupungin korkein rakennus.

Ja tilanne 2010-luvulla. Sheraton-hotelli etualalla vasemmalla.

Vuonna 2001 Qatarissa asui 299 300 ihmistä ja kymmenen vuotta myöhemmin jo 800 000. Muutoksen vauhtia kuvaa hyvin seuraava vertailu vuosilta 2006 ja 2016:

Asuinpaikkamme, 15 000 asukkaan Pearl Qatar –saaristo, rakennettiin tyhjästä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana läheiselle valtatielle aukesi valtava autotunnelien ja uusien liittymien verkosto, jonka rakentamista emme olleet tajunneetkaan. Tämä kuvastaa rakentamisen ja poikkeusjärjestelyjen määrää. Muutos on käsillä, tässä ja nyt.

Kaupunkirakenteeltaan valmiimmille alueilla rakennetaan parhaillaan metroa, mikä sekoittaa liikenteen sielläkin. Tähtäimenä suurimmille rakennushankkeille on vuosi 2022, jolloin joukkuettain miehiä tulee tänne pelaamaan jalkapalloa ja kymmenet tuhannet turistit ihmettelevät, kun kisaolutta niin vaan saakaan. (Mitenköhän muuten siitä selviävät?)

Joka tapauksessa minua kiinnostaa, miltä kaupunki silloin näyttää. Rakentamisen vauhti ei näytä hidastumisen merkkejä, Seuraavat pilvenpiirtäjät nousevat jo ihan kotikulmille ja Dohan kylkeen nousevan puolen miljoonan ihmisen kaupungin Lusail Cityn valot kajastavat vastarannalla. Alla sen vaatimattomia suunnitelmia havainnekuvissa.

Kategoria(t): Expat-elämä

Viitsiikö sitä koska kohta on lähtö 

Viitsiikö sitä hankkia leivänpaahdinta, jos kohta siitä pitää hankkiutua eroon? Parvekekukistakin puolet kuoli viime kesäloman pitkän poissaolon aikana. Entä uusi laadukas keittiönpöytä? Ehkä sittenkin edullisempien perässä Ikeaan.

Kevään koittaessa on taas aika käydä läpi lähtevät ja jäävät. Expat-elämässä tullaan, ollaan ja siirrytään eteenpäin. Väliaikaisuus on aina läsnä. Luonteva aika nostaa kytkintä on kesä. Tänään oli ensimmäisten hyvästien aika Englantiin muuttavan kaveriperheen luona.

Tottuuko hyvästeihin koskaan? Ja kuinka kauan itse kestää väliaikaisuuden tunnetta ennen kun haluaa asettua aloilleen? Toisaalta aavikon kuivassa pikkumaassa asuminen on odottanut, että kaikenlaisiin paikkoihin voi asettua, alkaa viihtyä ja kasvattaa juuriakin. ”Tultiin kahdeksi vuodeksi” on yleinen expat-vitsi. Vuodet vierivät, ja tilanteet muuttuvat. Miten alati suunnitteleva ja analysoiva luonne osaisi vaan heittäytyä? Ja vaan hankkia sen leivänpaahtimen, kerranhan tässä vaan eletään.

Kategoria(t): Expat-elämä

Häviääkö suomi täällä kaukana?

Tuolla me asutaan, Pearlin saaristossa. 

Päivän Hesarissa kirjoitettiin ulkosuomalaisten lasten kielen kehityksestä. Artikkelissa kerrottiin ”Finglishiä” puhuvia lapsia olevan maailmalla entistä enemmän. Artikkeliin haastateltu ulkosuomalaisperhe totesi lasten suomen kielen taidon heikkenevän yllättävän nopeasti.

Huomasin taas kerran kuulostelevani kielikorvalla ruokapöydän ääreen kokoontunutta laumaani. Miten lapset kieltä käyttävät? Alkaako suomi rapistua englanninkielisen opetuksen, monikansallisen kaveriporukan ja arabiantuntien alle?

Äiti, come!, sanoo pian kaksivuotias kuopuksemme ja laskee ennen juoksemaan lähtöä tuu, trii.

Mitähän kieltä nuket puhuvat?
Rakkaat nuket, joita hoidetaan vielä lähinnä Sofian omalla kielellä. 

Keskimmäisellä on koulussa ”PE:tä” (liikuntaa) ja aamut alkavat aamupiirillä ”söökölissä”. Kavereilta on tarttunut muun muassa japania (lausahdus, jonka kuvittelin pitkään olevan arabiaa). Keskenään isommat lapset leikkivät joskus englanniksi.

Toisaalta suomi on edelleen lempikirjojen kieli ja iltasatu pitää saada joka ilta, suomeksi. Kotona puhutaan ainoastaan Suomea eikä mikään muu tunnu luontevalta edes ajatuksen tasolla. Ja nuorimman yleisin sana on koiraa tarkoittava kääkkä, mikä ei taida olla mitään tunnettua kieltä. Ei taida siis olla niin vakavaa.

Hesarissa kielitieteilijä Sirje Hassinen antaa meille perheensä maailmalle raahanneille synninpäästön muistuttamalla, että lapsi oppii useitakin kieliä luonnostaan.

”Lapsi on maailman kansalainen vauvasta lähtien. Vauvalla on kyky oppia puhumaan kaikkia kieliä, joita hänen ympäristössään puhutaan. Tärkeää on tarjota hänelle kieliainesta”, Hassinen sanoo.

Eli siitä vaan puhumaan liikoja pelkäämättä, more is more!

Kategoria(t): Siirtotyöläiset, Tasa-arvo, Työ ja koulu

Ylpeä vastuullisesta työnantajasta

Tänään minulla tapahtumajärjestäjänä oli ilo järjestää erityinen tilaisuus. Työpaikallani Georgetownin yliopistolla työskentelee noin 120 alihankkijan palkkalistoilla olevaa siivoojaa, vartijaa ja korjausmiestä, joille tarjottiin tänään kvarttaalittainen kiitoslounas. Lounaalle oli buukattu hyvä catering ja pöydät katettu ulos Dekaanin edustustilojen piha-alueelle. Puiden katveessa syötiin, seurusteltiin ja jaettiin työntekijäpalkinnot.

En tarkalleen tiedä näiden palveluntarjoajien palkkauksesta tai asuinoloista, mutta sen tiedän, että Qatarissa on valtavat luokkaerot ja työntekijäluokka painaa kuusipäiväistä työviikkoa meikäläisittäin vaatimattomalla korvauksella. Kalliissa kaupungissa asutaan ahtaissa yhteismajoituksissa ja välillä ravinto jää kovin yksipuoliseksi. Tällä lounaalla pyritään kiitollisuuden odotuksen lisäksi tarjoamaan maittava, monipuolinen ateria ja jakamaan myös kotiin viemistä.

Yliopisto pyrkii olemaan aktiivinen toimija ja edistämään reilua kohtelua ja tasa-arvoa. Lounaiden lisäksi työntekijöillä on mm. mahdollisuus opiskella englantia ja saada vaate- ja tavaralahjoituksia. Työntekijöiden puolta pyritään pitämään, vaikkei yliopisto suora palkanmaksaja olekaan. Ylpeänä kuuntelin, kun johtajamme muistutti, millä erilaisilla tavoilla työntekijät voivat tehdä valituksen epäasiallisesta kohtelusta tai muusta epäkohdasta. Ilmoituksen voi tehdä myös anonyymisti ja tapauksiin reagoidaan kolmen päivän sisällä. Johtajan mukaan asioita on saatu hyvin ratkaistua yhdessä alihankkijayritysten kanssa.

Työnantajan vastuullisuus voi olla aitoja tekoja tai sanahelinää. On hienoa työskennellä taholle, joka aidosti tekee asioita yhteisen hyvän eteen.